Eilen taas opimme kaksi asiaa. 1) Älä suostu kaikkeen mitä ehdotetaan ja 2) Se pelto ei ole niin pitkä miltä se näyttää.
Lähdettiin ratsastelemaan, ihan vaan piti poiketa katsomaan pääseekö pellon toisesta reunasta näppärästi metsään. Ei muuten päässyt. Siellä sitten pellon toisesta päästä katsottuna se näytti toooosi pitkältä, eihän ne hevoset noin kauas jaksais kiikuttaa ratsastajiaan... Eli heitto ilmaan: Mennäänkö täpöt tonne toiseen reunaan? Vastaus kuului lyhyesti: Mennäänkö? Toista kehotusta ei tarvittu. Pieni veto vasemmasta ohjasta, ruunat rinnatusten nenä menosuuntaan ja HANAAA! Alku näytti ihan lupaavalta mutta sitten pellonreuna lähestyi ja lähestyi. Ja lähestyi eikä jarruista tietoakaan. Siinä kohti sitten Tanjakin muisti että toinen käsi ei ihan vielä toimi täydellisesti eli jarrutus jää siltäkin osin haaveeksi. Nopea arvio tilanteesta; vaihtoehdot jatkaa peltoa ympäri tai mennä suoraan ojan yli metsään täysillä? Vaikea valinta, sekunnin sadasosan puntaroinnin tuloksena koitettiin vähän kääntää varsoja eri suuntaan jos vaikka virekin laskisi ja jarrut löytyisi jostain.
Ihan täydellisesti ei jarrutus ehkä mennyt mutta sen verran vauhti kaarteessa hiljeni että saatiin ruunat melkein kävelemään. Siitä sitten hyvin hyvin varovasti tallia kohti, ilman yhtään väärää liikettä, kahden hieman kuumana käyvän ex-ravurin tanssahdellessa tätien alla. Sen verran lämpöä oli ilmassa että kumpikaan ei enää halunnut kokeilla mitä tapahtuu jos vähän käskisi...
Tallin pihasta sitten uusi suunta metsään, siellä pari rauhoittavaa kanervaa ja reilu puoli tuntia kävelyä niin kyllä se syke siitä tasaantui, niin ratsuilla kun ratsastajilla.
ps. Einari, Doni ja Kamu ovat päättäneet edelleen tarhata keskenään.
